Nuhruinen ja pieni Musiikkitalo

Back to the texts & articles page

(Julkaistu radiopakinana YLEQ-kanavalla sekä YLEn blogeissa maaliskuussa 2006)

Julkaisun jälkeen talo on valmistunut ja olen käynyt nauttimassa laadukkaasta musiikista, mutta vielä on liian aikaista sanoa, kantaako talon ohjelmisto kuherruskuukauden yli.

On suurten tekojen aika. Vuosien väännön jälkeen aletaan Töölönlahdelle rakentaa Musiikkitaloa. Kovin suurta näkijän kykyä ei tarvittu ennustamaan talon puoltajien voittoa Makasiinipuolueesta, klassinen musiikki on meillä niin pyhä lehmä. Toiminta makasiineilla on hiljentynyt purkutraktorien odotteluksi. Ihmisketjut jäävät kansalaisten muistoihin romanttisena mutta tehottomana eleenä, jota muistelee varmaan erityisellä lämmöllä vihreiden kaupunginjohtaja Pekka Sauri – olihan vihreiden vyöryvoitto vuoden 2000 kunnallisvaaleissa Makasiiniliikkeen ansiota.

Taloilla on väliä. Talot eivät ole vain seinien rajamaa sisätilaa. Kulttuurirakennukset säteilevät ympärilleen. Bilbaon uusi Guggenheimin taidemuseo, hohtava titaanimonsteri, on muuttanut taantuvan teollisuuskaupungin matkailukohteeksi. Maailman pormestarit tankkaavat Richard Floridan teesejä ja pyrkivät kilpailemaan luovan luokan kiinnostuksesta. Kulttuuri on in. Sinne sun tänne rakennetaan miljardeja maksavia kulttuurikeskuksia.

Vaikka sadan miljoonan euron Musiikkitalo on maailmalla kärpässarjaa, on se suomalaisittain iso investointi. Sekin voi säteillä ympärilleen ja muuttaa kaupunkilaisten suhdetta musiikkiin. Miettikääpä toista musiikkitaloa, Hartwall-areenaa; konserttien ja yleisön määrä moninkertaistui toimivan konserttipaikan myötä. Lupausten mukaan talo onkin kaikille avoin runsaudensarvi: musiikkikansan kohtaamispaikka, sykkivä kulttuurisydän, jonka ydin on vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä, yli musiikkirajojen. Näin lukee visiopapereissa.

Talon rakentaminen alkaa 2007, ja avajaiset ovat vuonna 09. Vuosiksi ennakkoon buukattujen huippuesiintyjien skaalassa siis huomenna. Iso investointi vaatii kunnon suunnittelun, niinhän? Asialla ovat parhaat voimat, eikös? No ehdottomasti. Katsotaanpas: rakennussuunittelijana LPR arkkitehdit, hyvä. Akustikkona Toyota, kuuluisa mies, hienoa. Vahasen insinööritoimisto.

Ohjelmistosuunnittelun ja markkinoinnin puolella yhtä kova kaarti: talon johtajana.- hetkinen, ei kukaan? Ohjelmistoa suunnittelee… ei kukaan. Myynti? Ei kukaan. Markkinointi? Ei kukaan. Kuulemma opiskelijatiimillä on jotain kaavailtu. Avajaiskauden ohjelmisto? Eipä ole tietoa. Orkesterit kai soittavat normaalit keikkansa.
Vaikea uskoa, mutta pakko kai se on. Suuren ja mahtavan musiikkikeskuksen käyttöä ei suunnittele kukaan. Kun asiaa kysyy orkestereilta, siinä ei ole mitään ongelmaa. ”meilole tämä on ensisijaisesti tilaongelman ratkaisu”. ”Me olemme luvanneet soittaa siellä, ei muuta”. ”Kun ihmiset kuulevat miltä orkesteri kuulostaa kunnon akustiikassa, ei mitään markkinointia tarvita”.

Sibelius-akatemiassa on yritetty tehdä asialle edes jotakin ja suunniteltu virtuaalista musiikkitaloa. Ihan toimiva idea; yksi kanava, tiedot ohjelmistosta, pääsyliput, vaikka matkaliput ja hotellimajoitus. Konserttilipulla voisi saada virtuaalisesta musiikkitalosta myös tallenteen konsertista. Verkkojakelun avulla Musiikkitalo olisi se kaiken kansan keskus mitä sen on visioitu olevan. Konsertteja voisi seurata vaikka kotisohvalla Kälviällä. Virtuaalitalo toimisi myös sisäisesti kokoavana voimana, yhteistyöareenana ja suunnittelupaikkana.

Hieno plaani. Vaan ei kiinnosta käyttäjiä. Miksi kiinnostaisi, kun talolle ei ole tulossa yhteistä markkinointia – kaikki haluavat markkinoida itse itseään, eikä edes yhteistä lipunmyyntiä – kun nykyjärjestelmä toimii ihan hyvin ja sitä paitsi orkestereiden profiilit ovat kovin erilaiset. Talon sponsorointi ei käy laatuun, kun kaupunginorkesterilla on omat sponsorit ja Radion sinfoniaorkesteri sanoo ettei sellaisia saa olla. Sitä paitsi mitä sponsori sponsoroisi, kun ei ole tiedossa ohjelmistoa eikä edes konseptia. Rakennuttajan mielestä konseptin aika on myöhemmin. Ensin tehdään tötsä ja sitten katsotaan mikä sen sielu on. Tulevan johtajan varaan ei kannata paljoa laskea, koska orkestereiden intendenteille suurin kauhistus on vahva johtaja. Työpaikkailmoituksessa haetaankin hommaan varmaan eunukkia.

Siis kookin pystytykseen löytyy sata miljoonaa, mutta käytön suunnitteluun ei satsata mitään. Millä vuosikymmenenä ne oikein elävät? Musiikkitalosta, joka voisi olla niin paljon enemmän kuin osiensa summa, on tulossa tyhjä kuori, jossa kaikki jatkuu entisellään ja yhteistyö tarkoittaa puuhastelua omissa nurkissa. Eikö kenellekään ole tullut mieleen että ihmiset odottavat jotain uutta, jotain enemmän? Sama juttu kuin uuteen kotiin muuttamisessa: edelliskämpässä ihan OK sohva näyttää uudessa huushollissa nuhruiselta ja pieneltä.

Musiikkitalon sijaan olemme kuitenkin saamassa hemmetin hienon ja kalliin kuoren, jossa järjestetään nuhruista ja pientä ohjelmistoa. Kaupunginorkesteri, radion sinfoniaorkesteri ja Sibelius-Akatemia kukin yhteistyössä itsensä kanssa.
Musiikkitalon sielu syntyy yhteisestä tahdosta ja visiosta, ja se toteutuu ammattimaisella konseptin, ohjelmiston, yleisöpalvelun ja markkinoinnin suunnittelulla. Nyt yhteistä tahtoa piisasi juuri niin kauan kuin rakentamispäätöksen tekeminen kesti. Ei helkkarissa. Vaihtakaa nyt äkkiä ihmisiä jos homma ei pelitä. Sata miljoonaa on liikaa rahaa hukattavaksi pikkusieluiseen reviiritaisteluun. Tai kenties visiona on nuhruinen ja pieni musiikkitalo?