Konservatiivin tunnustuksia: vinyylin viettelys

Back to the texts & articles page

(jullkaistu radiopakinana sekä YLEN blogeissa tammikuussa 2006)

Istun sohvalla ymmälläni. Minulla on ongelma. Löysin itsestäni keski-ikäistyvän jäärän. Nykyaika yllätti takavasemmalta ja kamppasi, vaikka luulin olevani kehityksen kärjessä. Katsokaas, olen aina kammonnut ajatusta siitä, että löytäisin itseni lausahtamasta ”nykyään tehdään surkeaa musiikkia” tai ”paras musiikki tehtiin 1970-luvulla”. Tietysti vanhalla purkalla & jytällä on erityisasema vappukekkereissä; eihän sitä pääse eroon musiikista jota 16-vuotiaana kuunteli. Mutta parasta on se, että koko ajan voi löytää uutta, ja silti säilyttää vanhat suosikit. En koskaan myy pois levyä, josta olen joskus pitänyt. Olen ylpeä siitä että minulla on viisituhatta levyä, ja hypistelen teini-iässä ostettuja vinyylejä kuin terveemmät miehet tyttöjen pikkuhousuja.

Mainiota musiikkia tehdään jatkuvasti, kantrista electronicaan, punkin riemusta avantgarden haasteisiin. Musiikintekijät jaksavat yllättää iloisesti, lainata itseään ja toisiaan ja kierrättää samat soinnut uudelta kuulostaviksi. Viihdyn reiveissä, rock-klubeissa, jazz-baareissa ja konserttisaleissa. Tuhahtelen nostalgiatrippaileville ystävilleni ja väitän sitkeästi etten ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi keikalla. Suurin turhautumisen aihe on se, että aika ja rahat eivät riitä kaiken kiinnostavan kuuntelemiseen.

Koska olen moderni mies suhteessani musiikkiin olen myös moderni mies suhteessani musiikkiteollisuuteen. Olen sanonut sadassa seminaarissa, että verkkojakelun lisääntyminen oli musiikkibisneksen oma vika. Käyttäjien kesken tapahtuva musiikin jakelu levisi siksi, että kuluttajat löysivät jukebox-mallin käyttää musiikkia. Jokainen voi olla oma DJ´nsä ja rakentaa mieleisiään soittolistoja biisi kerrallaan. Tietysti asiaan vaikuttaa myös vertaisverkkojen ilmaisuus.

Mitä tekivät levy-yhtiöt? Ne keskittyivät verkkojakelun estämiseen. Verkkokaupat olivat puolivillaisia yritelmiä ja kunkin yhtiön omia – piti tietää onko Dire Straits BMG:n vai Warnerin artisti. Kuvitelkaapa sama konsepti tosielämässä kauppakeskukseen.

Mutta nyt levy-yhtiöt oppivat läksyään. Hei, emme olekaan valmistusbisnes, olemme palvelubisnes! Myymme musiikkipalvelua! Kehittyvät verkkopalvelut, tiukemmat suojausteknologiat ja kovemmat tekijänoikeuslait tähtäävät liiketoimintaan, jossa musiikkiin myydään käyttöoikeuksia. Oikeuksilla on rajat; aikarajat, jolloin käyttö¬oikeuden loputtua ei soitto enää soi. Tai paikkarajat, jolloin musiikki on ostettava eri kappaleina kotiin, työpaikalle, autoon ja kannettavaan soittimeen. Tai sitten laiterajat, jolloin musiikki on ostettava uusiksi siksi että uusi formaatti on niin paljon parempi, tai yksinkertaisesti siksi että mistään ei enää löydy vehjettä jossa vanha levy soisi.

Bisnesmallin hyödyt ovat ilmeiset. Musiikkibisneksen paras myyntiartikkeli ei ole uusi musiikki. Uusien levyjen tekeminen on kallista ja riskialtista. Niistä menestyy vain noin joka kymmenes, ja niiden tuotoilla maksetaan ne yhdeksän muuta. Sen sijaan vanha musiikki on jo tehty ja menestynyt. Mikään ei ole mainiompaa bisnestä kuin myydä kertaalleen maksettua tavaraa uudelleen. Levy-yhtiöt kasvoivat 80-luvulla valtaviksi suuryrityksiksi CD-levyjen avulla. Musiikin hinta tuplaantui valmistuskustannusten puolittuessa, ja ihmisille saatiin myytyä valtava määrä levyjä jotka heillä oli jo.

Toisaalta nettikaupassa on loputtomasti musiikkia verrattuna oikeaan kauppaan, kaikkea voi kuunnella, löytyy arvosteluja ja suosituksia, ja ostella voi kotisohvalta.
Mikä oikein on ongelmani? Musiikkibisneshän siirtyy lopulta nykyaikaan, juuri sitähän olen toivonut… noin periaatteessa. Käytännössä en ole vielä saanut itseäni ostamaan yhtään musiikkikappaletta verkosta. Salaisuus piilee niissä viidessätuhannessa levyssä. Minä haluan niitä lisää. Jos saisin valita, haluaisin vielä kaiken vinyylinä, mustina, isoina ja painavina esineinä pahvikansissa. Haluan säilyttää levyt ikuisesti, kerätä niitä, yllättyä siitä mitä kaikkea hyllystä löytyykään. Haluan ostaa outoja levyjä kirpputoreilta ja tehdä löytöjä antikvariaateista. Haluan etsiä eBaysta viimeisimpiä hintoja funk-harvinaisuuksilleni, joita ne kuitenkaan koskaan aio myydä. Modernin miehen ulkokuoren alla asuu hamsteri.

En ole konservatiivisuudessani yksin. Äänilevyjen ja kirjojen ympärillä on keräilemisen kulttuuri, jota ei virtuaali¬artikkeleissa ole. Tiedoston omistaminen ei vaan tunnu samalta kuin oikean levyn. Sitä paitsi verkkokauppojen hinnoittelussa tehdään samaa temppua kuin CD-levyjen lanseerauksessa; musiikin hinta on sama kuin CDllä, vaikka pakatun musiikin äänenlaatu on huonompi, levyä ei ole tarvinnut valmistaa, kansia ei ole tarvinnut painaa, kenenkään ei ole tarvinnut kuljettaa musiikkia kauppaan, eikä musiikin myymiseen ole tarvittu levykauppoja parhailla liikepaikoilla.

Olen päättänyt hyväksyä kohtaloni pystypäin. Ostan levyjä niin kauan kuin niitä saa. Arkistoin niitä aakkosjärjestykseen kaappeihin. Nautin kyllä digitaalisesta jukeboxista, mutta iPodiini siirrän musiikit itse, oikeilta levyiltä. Ja kun kuolen, voitte laittaa arkkuuni David Bowien Hunky Dory –albumin, vinyylinä, alkuperäispainoksena vuodelta 1971.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s